Ylikartanon historiaa

Retulansaari vuoden 1691 geometrisessä kartassa, josta erottuvat kolmen talon kylä, pellot ja laidunalueet 

Retulansaaressa on asuttu yhtäjaksoisesti rautakaudelta saakka, ainakin 1500 vuoden ajan. Vanhimmat viljan siitepölylöydöt ovat jo ennen ajanlaskun alkua. Rautakauden asukkaista kertovat edelleen hautakummut ja muut röykkiöt sekä uhri, eli kuppikivet.

Tunnetuin muinaisjäännösalue on osin Ylikartanon alueella sijaitseva Myllymäen rautakautinen asuin- ja kalmistoalue. Myllymäeltä on luetteloitu yli 200 erilaista ihmisen toiminnasta syntynyttä kumpua sekä useita uhrikiviä. Paikan muinaiset löydöt on ajoitettu noin 500-1100-luvuille. Muinaislöytöjä on tehty saarella monista muistakin paikoista, muun muassa Ylikartanoon kuuluvalta Pelto-Idun alueelta. Arkeologiset tutkimukset jatkuvat tutkija Jouni Taivaisen johdolla. Ylikartanossa järjestetään alan harrastajille suunnattuja arkeologialeirejä.

 

Kuppikivi Myllymäen rautakautisella muinaismuistoalueella 

Vanhin asiakirjamaininta Retulansaaresta on vuodelta 1429. Keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella Retulansaarella oli sekä aatelisten rälssimaita että talonpoikaistiloja. Näistä koottiin 1600-luvulla Retulan kartano, joka sai aikaa myöten omistukseensa koko vajaan 200 hehtaarin saaren. Omistajaksi tuli 1691 Hämeen linnan komendantti Anders Berg, myöhemmin Retulan kartanon isäntiä olivat mm. sotakomissaari Karl Saxbeck ja lääninrahastonhoitaja Jakob Cygnaeus.

Retulan säätyläiskartanon aika päättyi 1810-luvulla, kun kolme sääksmäkeläistä talonpoikaa osti kartanon ja samalla saaren. Sukulaismiehet jakoivat saaren kolmeen itsenäiseen tilaan - näin syntyivät Ylikartano, Alikartano ja Laurila. Tilojen rakennukset sijaitsevat tiiviissä ryppäässä keskellä saarta ja muodostavat tyypillisesti hämäläisen ryhmäkylän. Tämä kylätyyppi edustaa Suomessa isoajakoa edeltävää aikaa. Ylikartanon rakennukset ovat pääosin tältä ajalta, eli 1800-luvulta.

Ylikartanon isännän kaaduttua talvisodassa talon maistereiksi opiskelleet tyttäret, Talvikki ja Valvatti Vaulo palasivat kotitaloonsa, jossa he harjoittivat maataloutta 1990-luvulle saakka. Sisarusten elämää leimasi vahva harrastus historiaa ja kotiseutua kohtaan. Taloon koottiin laaja kotimuseo. Vuonna 1999 sisarukset testamenttasivat ja lahjoittivat talon Suomen Kulttuuriperinnön Säätiölle.